Liisa Ihmemaassa

Runoja, riimejä ja ilmiöitä.

Archive for the tag “runo”

Lapseni, minun omani

Lapseni, minun omani,
pieni sykintä sydämeni alla.
Voi kuinka sinua pelkäsin
ja kuitenkin paljon rakastin,
olit minussa kaikkialla.

Voiko onnea olla suurempaa
kuin seurata pientä elämää
tuon hennon sydämen sykintää,
lasta kohdussani kasvavaa
tämän elämän antia hyvää.

Sinä pieni elämän tarkoitus,
elo kauttasi valkeni mulle.
Olet suuri vastuu ja rikkaus
kuin keväisen päivän kimallus,
siitä kiitos rakastetulle.

Sinut kasvattaa minä haluan
hyväks’ aidoksi ihmiseksi
ja syvällä sielussa tajuan
tulit elooni rikkaudeksi, –
Kiitos elämä lahjastasi.

-Mirjam Kakkonen

Kun on oikein pieni

Pieni kummityttöni Pampula sai tänään nimekseen Ella Emilia. Onnea T&S!

Te jälleen ootte tuntea saaneet onnen sen
kun perheeseenne syntyi tuo vauva pikkuinen.
Niin pienet kädet tarrautuu sormiin vanhempain.
Hän teille sillä kertoo: ”Te ootte maailmain.”

Ei hellyyttänne liikaa hän koskaan saada voi
pian korvissanne helskyen lapsen nauru soi.
Ei maailmassa ihmettä ole suurempaa
kuin lapsi jota yhdessä saatte rakastaa.

*****

Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

– Hannele Huovi

Kaikki on jo sanottu

Kaikki on jo sanottu, kirjoitettu:
minä vain sanon sen sinulle, sinulle
vielä kerran

-Pertti Nieminen

Mitä kirjoittaisin ilosta?

mitä kirjoittaisin ilosta?
ei silloin kirjoiteta
on käsi, on kämmen ja sormet, on hymy
ei silloin kirjoiteta

mutta selästäsi kirjoitan
kun käännyt ja menet

-Mirjam Kälkäjä

Erotessa

Niin, aivan niin kuin
vierekkäisistä junista,
lähtevistä, eri suuntiin,
on miltei mahdotonta sanoa
kumpi on ensin liikkeelä,
emme mekään sydäntemme
hiljaisella seisakilla
tiedä varmuudella
kumpi meistä
juuri nyt

-Tommy Tabermann

Paennut

Rakastinko sinua?
Tiedä en tuota.
Värisin, kun lähdit
sieluni luota.

Tiedän: kun lähdit,
et lähtenyt syyttä.
Kieltää on mahdoton
välttämättömyyttä.

Väistyi sieluni
sisimmäisin verho.
Nähdä et kestänyt,
pakenit, perho,

säikähdit synkkää
arvoitusta:
eteesi aukeni
yö sysimusta,

pimeän kuilun näit, peninkulmaa
syvemmän – pakenit
näkyä julmaa.

Rakastinko sinua?
tiedä en tuota –
värisin, kun lähdit
sieluni luota.

-Kaarlo Sarkia

Tuulisella terassilla

Istun tuulisella terassilla,
ja katselen merelle
viileän lasin ylitse…

ja syksyn taivas
pukeutuu purppuraan,
purppuraan ja kultaan
yllä mustan maan,
ja tiedän että et tänä iltana
päässyt tulemaan,
et tänään etkä huomenna: etkä enää milloinkaan
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

ja pronssiin on valettu
meren kumea aallokko,
likaiset lokit levällään taivasta vasten
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

että et tänä iltana päässyt tulemaan,
et tänään etkä huomenna: et enää milloinkaan
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

-Arto Melleri

Den enda stunden – Ainoa hetki

Allena var jag, han kom allena;
förbi min bana hans bana ledde.
Han dröjde icke, men tänkte dröja,
han talte icke, men ögat talte.
Du obekante, du välbekante!
En dag försvinner, ett år förflyter,
det ena minnet det andra jagar;
den korta stunden blev hos mig evigt,
den bittra stunden, den ljuva stunden.

***

Mä yksin olin,
hän yksin tuli;
mun tieni ohi
vei hänen tiensä.
Ei luokse jäänyt,
mut jäädä aikoi,
ei puhutellut,
mut silmä puhui.-
Sa outo ollut,
sa tuttu tullut!
Pois päivä karkaa,
ja vuosi kuluu,
pois muisto toinen
jo toisen ajaa;
jäi lyhyt hetki
se mulle iäks,
se karvas hetki,
se armas hetki.

-J.L. Runeberg

Minulla on sinua ikävä

Minulla on sinua ikävä

Jos tulisit, ottaisin kädestä
ja sanoisin päivää,
tietäisit.

-Helinä Siikala

Missään maailmassa

Missään maailmassa
ei meillä ole paikkaa
rakastaa

ei päivissä
ei unissa
ei auringossa
ei kuutamossa

ei edes tähdissä

kuitenkin koko maailma
vain siksi on olemassa
että saatoimme
löytää toisemme

-Maria Ahlstedt

Mitä on huomenna?

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua.
Ehkä toisen syli ja uusi kosketus ja samantapainen tuska…
Minä lähden luotasi varmemmin kuin kukaan toinen.
Minä palaan takaisin kuin kappale sinun omaa tuskaasi.
Tulen luoksesi toisesta taivaasta uuden päätöksen tehneenä.
Tulen luoksesi toiselta tähdeltä katse entisellään.
Tulen luoksesi vanha kaipuuni uutena piirteiltään.
Tulen luoksesi omituisena, ilkeänä ja uskollisena
sinun sydämesi kaukaisen kotiaavikon villieläimen askelin.
Sinä taistelet minua vastaan rajusti ja voimattomasti
niin kuin ihminen taistelee vain kohtaloaan, onneaan ja tähteään vastaan.
Minä hymyilen ja kiedon silkkilankoja sormeni ympäri
ja sinun kohtalosi pienen kerän minä kätken leninkini poimuun.

-Edith Södergran

Ero

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikään kuin katkaistun oksan jälki
koskaan voi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.

Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois kauhistuen toistemme silmiä.

-Katri Vala

Tänä yönä voin kirjoittaa…

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: ”Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat.”

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

-Pablo Neruda

Lähtevien laivojen satama

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein…
minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.

-Oiva Paloheimo

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

– Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. –

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen.

-Aila Meriluoto

Rakastan sinua

En rakasta sinua kuin ruusuja tai topaaseja
tai kuten punaisina hehkuvia neilikoita

Rakastan sinua kuten tiettyjä tummia asioita rakastetaan
salassa, varjojen ja sielun välimaastossa

Rakastan sinua tietämättä miten
tai miksi tai mistä lähtien

Rakastan sinua suoraviivaisesti
ilman monimutkaisuutta tai ylpeyttä

Rakastan sinua näin, koska en tiedä muuta tapaa,
kuin tämä
missä ei ole sinua tai minua

niin lähellä, että kätesi rinnallani
on minun käteni

niin lähellä, että kun suljen silmäni
sinä nukahdat

-Pablo Neruda

Tahdon

Tahdon nukkua vierelläsi,
tuntea kätesi ympärilläni,
kuulla hengityksesi,
tietää että olet siinä.
Tahdon herätä kuiskaukseesi,
havahtua kosketukseesi,
luottaa siihen, että pysyt.
Tahdon sovittaa askeleeni
sinun askeliisi,
kulkea yhtä matkaa
poikki pahojen päivien,
halki hyvien hetkien
jäämättä jälkeen,
juoksematta edelle.
Tahdon olla siinä
ulottuvillasi,
otettavissa omaksi.

-Sinikka Svärd

Jää hyvästi ja näkemiin

»Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin»
ja askelemme heistä erkanevat,
jotk’ ovat meille rakkaat, loittonevat
ja vievät ihmismeluun, hetken suhteisiin.

Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin
sen kalliin muiston aina säilytämme,
ett’ osa meitä, osa itseämme
on meitä vuottain maailmalla, jossakin.

»Jää hyvästi» ja »näkemiin» — niin sanoen
kuin hädässä me usein erkanemme:
voi joka hetki olla viimeisemme
ja joka jäähyväinen olla ikuinen!

-V.A. Koskenniemi (1918)

Pikarijäkälä

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

-Helvi Juvonen (1952)

Onni

Sinä loistava perho, min huumaa
hämy ruusun povessa kultainen,
hyvin hengitä tuoksua kuumaa
punalehtien kuultavien,

ime kyllin kultaista mettä,
suven lähteistä juo syvin hurmasi nyt!
Syyssiipi kun viistää vettä
olet vainaja kylmennyt.

Sinut nähden ma nään: syvin taika
lie riemussa huomenna raukenevain.
Ei onnea mittaa aika.
Oma hehku sen mittaa vain.

-Saima Harmaja (8.7.1936)

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: