Mitä kirjoittaisin ilosta?

mitä kirjoittaisin ilosta?
ei silloin kirjoiteta
on käsi, on kämmen ja sormet, on hymy
ei silloin kirjoiteta

mutta selästäsi kirjoitan
kun käännyt ja menet

-Mirjam Kälkäjä

Erotessa

Niin, aivan niin kuin
vierekkäisistä junista,
lähtevistä, eri suuntiin,
on miltei mahdotonta sanoa
kumpi on ensin liikkeelä,
emme mekään sydäntemme
hiljaisella seisakilla
tiedä varmuudella
kumpi meistä
juuri nyt

-Tommy Tabermann

Paennut

Rakastinko sinua?
Tiedä en tuota.
Värisin, kun lähdit
sieluni luota.

Tiedän: kun lähdit,
et lähtenyt syyttä.
Kieltää on mahdoton
välttämättömyyttä.

Väistyi sieluni
sisimmäisin verho.
Nähdä et kestänyt,
pakenit, perho,

säikähdit synkkää
arvoitusta:
eteesi aukeni
yö sysimusta,

pimeän kuilun näit, peninkulmaa
syvemmän – pakenit
näkyä julmaa.

Rakastinko sinua?
tiedä en tuota –
värisin, kun lähdit
sieluni luota.

-Kaarlo Sarkia

Tuulisella terassilla

Istun tuulisella terassilla,
ja katselen merelle
viileän lasin ylitse…

ja syksyn taivas
pukeutuu purppuraan,
purppuraan ja kultaan
yllä mustan maan,
ja tiedän että et tänä iltana
päässyt tulemaan,
et tänään etkä huomenna: etkä enää milloinkaan
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

ja pronssiin on valettu
meren kumea aallokko,
likaiset lokit levällään taivasta vasten
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

että et tänä iltana päässyt tulemaan,
et tänään etkä huomenna: et enää milloinkaan
Istun tuulisella terassilla,
ja tiedän sen jo

-Arto Melleri

Mitä on huomenna?

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua.
Ehkä toisen syli ja uusi kosketus ja samantapainen tuska…
Minä lähden luotasi varmemmin kuin kukaan toinen.
Minä palaan takaisin kuin kappale sinun omaa tuskaasi.
Tulen luoksesi toisesta taivaasta uuden päätöksen tehneenä.
Tulen luoksesi toiselta tähdeltä katse entisellään.
Tulen luoksesi vanha kaipuuni uutena piirteiltään.
Tulen luoksesi omituisena, ilkeänä ja uskollisena
sinun sydämesi kaukaisen kotiaavikon villieläimen askelin.
Sinä taistelet minua vastaan rajusti ja voimattomasti
niin kuin ihminen taistelee vain kohtaloaan, onneaan ja tähteään vastaan.
Minä hymyilen ja kiedon silkkilankoja sormeni ympäri
ja sinun kohtalosi pienen kerän minä kätken leninkini poimuun.

-Edith Södergran

Ero

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikään kuin katkaistun oksan jälki
koskaan voi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.

Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois kauhistuen toistemme silmiä.

-Katri Vala

Tänä yönä voin kirjoittaa…

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: ”Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat.”

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

-Pablo Neruda

Lähtevien laivojen satama

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein…
minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.

-Oiva Paloheimo

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

– Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. –

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen.

-Aila Meriluoto

Jää hyvästi ja näkemiin

»Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin»
ja askelemme heistä erkanevat,
jotk’ ovat meille rakkaat, loittonevat
ja vievät ihmismeluun, hetken suhteisiin.

Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin
sen kalliin muiston aina säilytämme,
ett’ osa meitä, osa itseämme
on meitä vuottain maailmalla, jossakin.

»Jää hyvästi» ja »näkemiin» — niin sanoen
kuin hädässä me usein erkanemme:
voi joka hetki olla viimeisemme
ja joka jäähyväinen olla ikuinen!

-V.A. Koskenniemi (1918)

Onni

Sinä loistava perho, min huumaa
hämy ruusun povessa kultainen,
hyvin hengitä tuoksua kuumaa
punalehtien kuultavien,

ime kyllin kultaista mettä,
suven lähteistä juo syvin hurmasi nyt!
Syyssiipi kun viistää vettä
olet vainaja kylmennyt.

Sinut nähden ma nään: syvin taika
lie riemussa huomenna raukenevain.
Ei onnea mittaa aika.
Oma hehku sen mittaa vain.

-Saima Harmaja (8.7.1936)

Thunderball

I’m not the man you think I am
We’re nothing but a fake romance
Don’t try to fight, don’t try to say
That you could find another way
One thing you got to understand

I was born with poison in my vains

I hit you like a thunderball
Cause when you think you have it all
You’re so vulnerable

Hit you like a thunderball
No, I can’t be your Romeo
I gotta go I could not help taking command, no
or tread you like you’re second hand
You see, I don’t give lifetime guarantees
So baby, face reality
Some things you’ll never understand…

I won’t change the poison in my vains

I hit you like a thunderball
Just when you think you have it all
You’re so vulnerable

Hit you like a thunderball
Once it gets emotional
I gotta go

Shot down like an animal
Well, no one’s irreplacable
I oughta know

I gotta set you free, yea
I’m running out of apologies

It’s not your fault, how could you see
There ain’t no No.1 for me
I know, it hit you like a thunderball

I don’t deserve you, but my hands are tied
I can’t control this hunger deep inside

I hit you like a thunderball
Yea, when you think you have it all
You’re so vulnerable

Hit you like a thunderball
I used to get emotional
But not anymore

Hit you like a thunderball
Just when you think you have it all
You’re so vulnerable

Shot down like an animal
You finally know
I can’t be your Romeo
Gotta go…

It’s just the way I am…

– The Poodles